Enää ei vituta

Kaikki alkoi ajatuksesta “Miksi minua vituttaa koko ajan?”. Vitutus ei ole mikään epätavallinen tunne tänä päivänä. Toki ihmisiä on aina vituttanut, mutta ennen vitutti kun leijona söi kumppanin tai lapset kuolivat tuhkarokkoon. Nykyisin ihmisiä vaikuttaa vituttavan aivan kaikki naapurin tavasta leikata nurmikko siihen, mitä tuiki tuntematon Pentti sanoo somessa ja onko kaverin auto tarpeeksi ympäristöystävällinen.

Negatiivinen vie mennessään herkemmin kuin positiivinen. Vihan tunne on usein voimakkaampi kuin hyvät fiilikset. Somen tarkoitus on viedä meidät mennessään. Eli toisin sanoen saada meidät vitutuksen kuivausrumpuun, jossa vain pyöritään ympyrää krooninen ärsyyntyminen päällä. Ja kun meitä vituttaa, me tuotetaan materiaalia jossa huokuu tämä turhautuminen, mikä suututtaa muutkin, ja oravanpyörä on valmis. 

On paljon asioita, jotka saa minut raivon valtaan. Ihmiset, jotka änkeävät metroon ennen kuin muut ovat päässeet ulos. Tyypit, jotka eivät ovesta mennessään osaa katsoa tuleeko takaa ketään, vaan antavat oven läimäistä toista kasvoille. Henkilöt, jotka eivät kunnioita eläimiä. Kulkutautimyönteiset, jotka piruuttaan eivät käytä kasvomaskia. Jos jatkaisin listaa tähän postaukseen ei muuta mahtuisikaan. No kuitenkin, näitä ärsyttäviä asioita löytyy paljon. 

Päätin kuitenkin kokeilla, miten somesovellusten poistaminen puhelimesta vaikuttaa tähän krooniseen vitutukseen. Se tuntui paljon helpommalta projektilta kuin se, että en koskaan enää kulje samasta ovesta muiden ihmisten kanssa. 

Tästä on vasta parisen viikkoa, mutta ero on jo huomattava. Ei enää vituta läheskään yhtä paljon. Elämään mahtuu muutakin kuin ihmisten ärhentely siitä, onko kaikki vuokranantajat helvetistä, saako silloin tällöin kananmunia syövä kutsua itseään vegaaniksi, onko toisen puolueen edustaja täysi idiootti, kuka blokkasi kenet ja onko pyöräilijät vai autoilijat ne pahimmat perkeleet. En enää saa niin paljon vaikutteita ihmisiltä, jotka käyttävät somea vain yhteen tarkoitukseen: ollakseen mahdollisimman mulkkuja, jotta saavat mahdollisimman paljon huomiota. Korona ja kuntavaalit kuin tekivät tästä trendistä entistä yleisempää. 

Toki mä vielä käytän somea. Rakastan Twitteriä, ja vaikka usein uhkun ja puhkun, että kyllä minä sieltä lähden, niin enpä oikeasti usko että niin tulee koskaan käymään. Mutta nyt kun käytän sitä vain koneella, ei sitä tule selattua yhtä paljon eikä silloin, kun pitäisi olla tekemässä muuta. On erikseen somehetki ja sitten on kaikki muu. Ai jestas miten olen kaivannut sitä kaikkea muuta. 

En väitä, että olisin maailman onnellisin, kaunein ja zenein, koska poistin puhelimestani pari sovellusta. Mutta olossa on selkeä ero. Se ei tietenkään liity pelkästään siihen, että poistin jotain, vain siitä, mitä lisäsin kun vapautui aikaa muuhun. Olen ehtinyt soitella ja viestitellä suoraan ystäville, olen urheillut, kirjoittanut pitkiä tekstejä, ollut enemmän läsnä kotona miehelle ja koiralle. Olen ehtinyt kokata, ja lukea kirjoja, paljon kirjoja.

(Jos aihe kiinnostaa, suosittelen muuten seuraavia: 

• How to Break Up with Your Phone, Catherine Price
• Ten Arguments for Deleting your Social Media Accounts Right Now, Jaron Lanier
• Too Fast to Think, Chris Lewis
• Digital Minimalism, Cal Newport)

Olen siis tehnyt asioita, joista tulen iloiseksi. Kuulostaa erittäin helpolta ja itsestäänselvältä, mutta ei se vain tänä digiaikana ole. 

Tän postauksen tarkoitus oli oikeastaan kokeilla, osaanko vielä kirjoittaa twiittejä pidempiä tekstejä Internetiin. Ei niinkään kertoa muille, mitä heidän pitää tehdä tai ilmoittaa olevani kauhean valaistunut. Koska en mä ole. Mutta ainakin on kiva, kun ei enää vituta.